Minusta elinsiirto on ihmiskunnan hienoimpia keksintöjä, palauttihan se rakkaalle miehelleni terveyden. Mutta siirrosta toipuminen ei ollut helppoa, ei miehelle eikä minulle.
Kun mies odotti siirtomunuaista dialyysihoidossa, minulta kyseltiin vähän väliä, miksen itse luovuta hänelle toista munuaistani. Selitin kaikille kysyjille kiltisti ja kärsivällisesti, ettei se Suomen lain mukaan käy päinsä, koska elävän elinluovuttajan pitää olla vastaanottajan läheinen verisukulainen. Sisälläni kuitenkin myrskysi. Tuntui kuin kysyjät olisivat oikeasti tarkoittaneet "kuinka sinä kehtaat kuljeskella ympäriinsä kahden terveen munuaisen kanssa, kun miehelläsi ei ole enää yhtäkään?"
Kun rakkain ihminen on sairas, on välillä tuskallista olla itse terve. Sen lisäksi, että toisesta kantaa huolta, voi omasta terveydestä tuntea suorastaan syyllisyyttä. Sairautta ei voi eristää muusta elämästä, se on läsnä kaikkialla. Parisuhteen tasapaino on vaarassa, kun molemmilla on aihetta heittäytyä marttyyriksi. Sairas saa olla hankala ja oikutella, ja terveen on alistuttava kiltisti, koska hänellä sentään on terveytensä. Tai sitten terve osapuoli voi syyllistää sairasta siitä, kuinka sairaus rajoittaa muunkin perheen elämää.
Pitkäaikainen ja vakava ruumiillinen sairaus vaikuttaa aina myös ihmisen persoonallisuuteen, ja samoin on laita sairaudesta toipumisen. Toisin kuin amerikkalaisissa elokuvissa joskus väitetään, luovuttajan persoonallisuus ei siirry siirtoelimen mukana vastaanottajan ruumiiseen; silti elinsiirron kaltainen iso ja raskas operaatio vaikuttaa väistämättä myös potilaan mieleen. Oma mieheni oli dialyysihoidon aikana väsynyt ja masentunut, ja siirtoleikkauksen jälkeen ensin vähän aikaa ärsyttävän positiivinen ja sitten kuukausikaupalla kärttyisä ja ahdistunut. Välillä hän ei suostunut puhumaan mistään muusta kuin sairaudestaan. Hän surffasi yökaudet eri maiden potilasjärjestöjen nettisivuilla ja tuijotteli ällöttäviä leikkausvalokuvia transplantaatioaiheisesta kirjasta. Hän vajosi pitkiksi ajoiksi itsesääliin, sulkeutui kotiin eikä halunnut tavata ihmisiä. Se kaikki oli hyvin ymmärrettävää ja osittain myös taudinkuvaan kuuluvaa. Valehtelisin silti, jos väittäisin, ettei se rasittanut, suututtanut, suorastaan raivostuttanut. Ja sitten tuli aina syyllisyys: mitä minä tässä räyhään, minulla on sentään kaksi tervettä munuaista.
Dialyysi- ja elinsiirtopotilaan omaisen on tärkeää pitää huolta itsestään ja omasta jaksamisestaan. Jos sairas lähimmäinen alkaa tympiä, kannattaa välillä hakeutua muiden terveiden pariin: tavata omia ystäviä tai sukulaisia ja puhua heidän kanssaan jostain ihan muusta. Kun on välillä rehdisti itsekäs, on sen jälkeen taas helpompi olla toisen tukena. Kotonakaan ei aina ole pakko esittää vahvaa, reipasta ja auttavaista. Oikeastihan oma terveys ei ole millään tavalla sairaalta puolisolta pois. Parisuhde voi paljon paremmin, jos kumpikin voi olla oma itsensä niin hyvinä kuin huonompinakin päivinä Jos puolisot sairauden ja toipumisen ajan jaksavat tukea toisiaan puolin ja toisin, puhua asioista avoimesti ja olla armollisia sekä toisilleen että itselleen, sujuu myös toipumisen jälkeinen yhteiselämä paremmin.
Nyt puolitoista vuotta elinsiirron jälkeen meillä puhutaan miehen sairaudesta melko ronskein sanakääntein. Sysimusta huumori ei huvita kaikkia, mutta meitä se on auttanut käsittelemään vaikeita asioita. Miehen pitkäaikaissairaan identiteetti on vaihtunut elinsiirtopotilaan identiteettiin; sairaus, leikkaus ja siirrännäinen tulevat aina olemaan läsnä, mutta ne painuvat koko ajan enemmän taustalle. Elämässä on niin paljon muutakin, paljon iloa ja toivoa. Mies on töiden lisäksi palannut rakkaiden harrastustensa pariin ja lähtee mielellään tapaamaan ystäviä. Ja minä uskallan taas kiukutella niin kuin ennenkin, enkä tunne siitä enää juuri lainkaan syyllisyyttä.