Elinsiirrot

Munuaisen- ja maksansiirto

Munuaisensiirto on suositeltu hoito pitkälle edenneeseen munuaisten vajaatoimintaan, kun terveys muuten sallii leikkauksen ja elinikäisen lääkityksen; leikkaus itsessään kestää tavallisesti noin 2–3 tuntia, ja sairaalassaoloaika sen jälkeen on yleensä 1–3 viikkoa. Uusi munuainen sijoitetaan alavatsalle, eikä omia sairaita munuaisia yleensä poisteta. Maksansiirto taas tulee ajankohtaiseksi, kun maksasairaus on edennyt niin pitkälle, ettei muu hoito enää riitä; yleisin syy aikuisen maksansiirtoon Suomessa on pitkälle edennyt krooninen maksasairaus, lapsilla puolestaan synnynnäinen sappitieatresia. Munuainen voidaan saada joko aivokuolleelta luovuttajalta tai elävältä luovuttajalta; jälkimmäisestä kertoo tarkemmin munuaisen luovutus elävältä luovuttajalta -sivu, ja elävältä luovuttajalta saatu munuainen alkaa usein toimia nopeammin ja kestää keskimäärin pidempään kuin aivokuolleelta luovuttajalta saatu. Molemmissa elinsiirroissa luovuttajan ja saajan sopivuutta arvioidaan etukäteen verityhmän, kudostyypin (HLA) ja vasta-ainetestin avulla – ks. kudossopivuus. Odotusaika aivokuolleelta luovuttajalta saatavaan munuaiseen on Suomessa keskimäärin noin 1,5–2 vuotta, kun taas elävän luovuttajan löytyessä odotus on tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen ja kuluu suurelta osin luovuttajaehdokkaan oman terveyden selvittelyyn. Odotusaikaa pidentää eniten se, jos saajalla on veressään paljon valkosolujen vasta-aineita – tämä kaventaa sopivien luovuttajien joukkoa huomattavasti ja on yleisin yksittäinen syy tavallista pidempään jonotukseen.

Elinluovutus

Elinluovutus -sivu selittää, miten elinluovutus Suomessa toimii: maassa on käytössä suostumusolettama, eli ihmisen oletetaan suostuvan elinluovutukseen kuoleman jälkeen, ellei hän ole eläessään ilmaissut vastustavansa sitä. Oman kannan voi kertoa läheisille, kirjata sen ylös tai tallentaa OmaKantaan – suullinen tieto läheisille on yhtä pätevä kuin kirjallinen. Elinluovutus kuoleman jälkeen voi tapahtua joko aivokuoleman toteamisen jälkeen tai, harvemmin käytettynä mutta viime vuosina yleistyneenä menetelmänä, verenkierron pysähtymisen jälkeen. Elimiä ja kudoksia, joita kuoleman jälkeen voidaan luovuttaa, ovat ainakin munuaiset, maksa, haima, sydän ja keuhkot; myös sarveiskalvoja ja muita kudoksia siirretään. Kaikki nämä elimet eivät sovi kaikille luovuttajille – lopullisen soveltuvuuden arvioi aina hoitava lääkäri kuolinsyyn ja elinten kunnon perusteella.

Munuaisen luovutus elävältä luovuttajalta

Elävä luovuttaja voi olla sairastuneen sukulainen, tuttava tai – vuoden 2023 kudoslakiuudistuksen jälkeen – myös ennestään tuntematon henkilö. Luovuttajaehdokkaan tulee olla terve ja pääosin ilman säännöllistä lääkitystä, ja munuaisten rakenne ja toiminta tutkitaan tarkkaan ennen hyväksymistä; suurta ikäeroa luovuttajan ja saajan välillä pyritään välttämään. Luovutus on huolella seulotulle luovuttajalle turvallinen toimenpide, mutta se ei ole täysin riskitön: vuosien kuluttua luovutuksesta osalle kehittyy tarve verenpainelääkitykselle, ja mahdollisessa myöhemmässä raskaudessa riski raskausmyrkytykseen on hieman tavallista suurempi. Luovuttajaa seurataan tämän vuoksi loppuelämän ajan: tarkastus 1–3 kuukauden kuluttua, vuoden kuluttua, ja sen jälkeen muutaman vuoden välein.

Hyljinnänestolääkitys ja elämä elinsiirron jälkeen

Elinsiirron jälkeen elimistön oma puolustusjärjestelmä tunnistaa uuden elimen vieraaksi ja pyrkii hylkimään sitä, ellei sitä estetä lääkityksellä. Hyljinnänestolääkitys -sivu käy läpi, miksi lääkitys on elinikäinen ja mistä lääkeryhmistä se tyypillisesti koostuu – tavallisesti kolmen eri lääkeryhmän yhdistelmästä, jolloin kunkin annos voidaan pitää pienempänä ja sivuvaikutukset vähäisempinä kuin yhdellä suuriannoksisella lääkkeellä. Suurin hyljinnänestolääkityksen mukanaan tuoma riski on tavallista suurempi infektioherkkyys, erityisesti ensimmäisinä kuukausina siirron jälkeen, minkä vuoksi lääkkeiden pitoisuutta veressä seurataan säännöllisillä verikokeilla annoksen sovittamiseksi juuri oikeaksi – liian pieni annos altistaa hyljinnälle, liian suuri tarpeettomille sivuvaikutuksille. Elämä elinsiirron jälkeen kertoo, että moni palaa töihin tai opintoihin jo noin kolmen kuukauden kuluttua leikkauksesta, mitä liikunnassa kannattaa huomioida, ja miksi säännölliset seurantakäynnit jatkuvat koko loppuelämän.

Elinsiirtoon johtava tie vaihtelee elimen ja tilanteen mukaan, mutta perusrakenne on kaikilla sama: arviointi, odotus, leikkaus ja sen jälkeinen seuranta. Elinsiirrot Suomessa -sivu kokoaa kokonaiskuvan siitä, miten järjestelmä käytännössä toimii ja kuinka paljon elinsiirtoja maassa vuosittain tehdään – myös sen, että jonotusaikaa pidentää useimmiten elimen saatavuus, ei leikkauskapasiteetti.