Munuaisensiirto

Kenelle munuaisensiirto sopii?

Siirtoa harkitaan, kun munuaisten toiminta on heikentynyt niin paljon, että dialyysi on tarpeen tai lähestyy. Ratkaisevaa ei ole ikä vaan yleiskunto:

• Muun terveydentilan on oltava riittävän hyvä kestämään nukutus ja leikkauksen rasitus.
• Potilaan on kyettävä sitoutumaan elinikäiseen, päivittäiseen hyljinnänestolääkitykseen ja säännölliseen seurantaan.
• Kiinteää yläikärajaa ei ole, mutta iän myötä leikkauksen riskit kasvavat ja toipuminen vaatii enemmän.

Sopivuus arvioidaan aina yksilöllisesti hoitavassa yksikössä ennen siirtolistalle asettamista. Arviossa katsotaan muun muassa sydämen ja verisuoniston kuntoa, mahdollisia infektioita ja sitä, ettei elimistössä ole hoitamatonta syöpää — kaikki nämä vaikuttavat siihen, kuinka hyvin keho kestää sekä leikkauksen että sen jälkeisen immuunipuolustusta vaimentavan lääkityksen. Moni siirtoa odottava on jo dialyysihoidossa, mutta osa pääsee siirtolistalle ennen dialyysin aloittamista, jos munuaisten toiminnan heikkeneminen on ennakoitavissa hyvissä ajoin.

Arvioinnissa kartoitetaan myös veriryhmä ja kudostyyppi, koska ne ratkaisevat, kenen luovuttaman munuaisen elimistö todennäköisimmin hyväksyy. Mitä useampi kudospiirre täsmää luovuttajan ja saajan välillä, sitä paremmat lähtökohdat siirteellä yleensä on — tätä tutkitaan aina ennen leikkausta erikseen, ks. kudossopivuus. Läheltä sopiva luovuttaja, esimerkiksi sisarus, voi joskus nopeuttaa koko prosessia huomattavasti verrattuna kuolleen luovuttajan odottamiseen.

Kuinka kauan siirtoa joutuu odottamaan?

Odotusaika riippuu siitä, tuleeko munuainen kuolleelta vai elävältä luovuttajalta.

• Kuolleelta luovuttajalta: keskimääräinen odotus on noin 1,5–2 vuotta. Yleisin syy tavallista pidempään odotukseen on immunisaatio eli veren korkea valkosoluvasta-ainepitoisuus, joka kaventaa sopivien luovuttajien joukkoa.
• Elävältä luovuttajalta: kun sopiva luovuttaja on jo löytynyt, aika leikkaukseen on tyypillisesti puolesta vuodesta vuoteen. Aika kuluu pääosin luovuttajan oman terveyden tutkimiseen.

Jonossa on Suomessa samanaikaisesti tyypillisesti muutamia satoja munuaista odottavia, ja pullonkaulana on ennen kaikkea luovutettavien munuaisten määrä, ei leikkauskapasiteetti. Odotusaikaan vaikuttaa myös verenkuvasta löytyvä kudossopivuus: mitä harvinaisempi veriryhmä tai kudostyyppi potilaalla on, sitä kauemmin sopivaa luovuttajaa voi joutua odottamaan. Kudossopivuuden testaamisesta kerrotaan tarkemmin sivulla kudossopivuus.

Miten munuaisensiirtoleikkaus tehdään?

1. Potilas ja mahdollinen elävä luovuttaja kutsutaan elinsiirtoyksikköön muutamaa viikkoa ennen suunniteltua leikkausta.
2. Omat munuaiset jätetään yleensä paikoilleen — uusi munuainen ei tule niiden tilalle, vaan alavatsalle, suoliluukuoppaan, josta sen verisuonet ja virtsanjohdin on kirurgisesti helpompi yhdistää.
3. Itse leikkaus kestää noin 2–3 tuntia, ja se tehdään nukutuksessa.
4. Leikkauksen jälkeen potilas siirtyy ensin heräämöön ja muutaman tunnin kuluttua osastolle.
5. Sairaalassaoloaika on tyypillisesti 1–3 viikkoa siitä riippuen, kuinka nopeasti uusi munuainen käynnistyy ja miten toipuminen etenee.

Osalla potilaista uusi munuainen alkaa tuottaa virtsaa jo leikkauspöydällä, toisilla käynnistyminen kestää päiviä — kumpikaan ei ennusta sitä, miten munuainen toimii pidemmällä aikavälillä. Suomessa siirteiden tulokset ovat hyvät: elossa olevien potilaiden siirteistä 93 % toimii vielä viiden vuoden kuluttua siirrosta ja 83 % kymmenen vuoden kohdalla. Leikkauksen jälkeen alkaa elinikäinen hyljinnänestolääkitys, joka estää elimistöä hylkimästä uutta munuaista. Hyljinnänestolääkitys selittää, mistä lääkkeissä on kyse ja mitä sivuvaikutuksia niihin voi liittyä. Arki siirron jälkeen — työhön paluu, liikunta ja seuranta — on koottu sivulle elämä elinsiirron jälkeen.

Kuolleelta vai elävältä luovuttajalta saatu munuainen?

Molemmat vaihtoehdot johtavat samaan leikkaustapaan ja samaan elinikäiseen lääkitykseen, mutta eroja on syytä tuntea:

• Elävältä luovuttajalta saatu munuainen alkaa yleensä toimia nopeammin leikkauksen jälkeen kuin kuolleelta luovuttajalta saatu.
• Leikkaus voidaan ajoittaa etukäteen suunnitellusti, kun luovuttaja on jo tiedossa — kuolleen luovuttajan kohdalla leikkaukseen kutsutaan usein lyhyellä varoitusajalla.
• Elävän luovuttajan terveys ja munuaisten toiminta tutkitaan erittäin tarkasti ennen kuin luovutus hyväksytään, mikä osaltaan selittää pidemmän valmisteluajan.

Elävän luovuttajan näkökulmasta koko prosessi — kelpoisuus, tutkimukset ja turvallisuus — on avattu omalla sivullaan.

Miten sairaalassaolo etenee leikkauksen jälkeen

Ensimmäisinä päivinä seurataan tiiviisti virtsanmäärää, verenpainetta ja veriarvoja, jotta uuden munuaisen käynnistyminen nähdään ajoissa. Kipua hoidetaan tavanomaisin kivunlievityskeinoin, ja liikkeelle lähdetään yleensä jo muutaman päivän kuluessa — varhainen liikkuminen vähentää tulehdusten ja verisuonitukosten riskiä. Ompeleet poistetaan noin 14–21 vuorokauden kuluttua leikkauksesta. Kotiutumisen jälkeen seuranta jatkuu tiheänä aluksi ja harvenee vähitellen, kun munuaisen toiminta ja lääkitys ovat tasapainossa.

Miksi munuainen pettää

Munuaiset suodattavat verestä kuona-aineita ja säätelevät elimistön neste- ja suolatasapainoa. Kun tämä suodatuskyky heikkenee pysyvästi ja pahasti, puhutaan loppuvaiheen munuaisten vajaatoiminnasta — tila, johon voi johtaa esimerkiksi pitkään jatkunut diabetes, verenpainetauti tai munuaisten omat sairaudet. Loppuvaiheen munuaisten vajaatoiminta käy taustan tarkemmin läpi. Munuaisensiirto ei paranna tätä taustalla olevaa syytä, mutta se korvaa menetetyn suodatustehon paremmin kuin dialyysi ja vapauttaa arjen dialyysihoitojen sitomasta aikataulusta.

Miten hyljintä huomataan ja hoidetaan?

Hyljinnänestolääkityksestä huolimatta noin 10–20 % siirteen saaneista kokee jossain vaiheessa äkillisen hyljintäjakson — suurin riski on ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, mutta hyljintä voi ilmaantua myöhemminkin. Hyljintä on usein oireeton: ensimmäinen merkki on tavallisesti nouseva kreatiniiniarvo säännöllisessä verikokeessa. Joskus mukana voi olla vähentynyt virtsamäärä, kuumetta, turvotusta tai arkuutta siirteen alueella. Epäily varmistetaan ultraääniohjatulla siirteen koepalalla.

Äkillinen hyljintä hoidetaan ensisijaisesti suuriannoksisella suonensisäisellä kortisonilla, tarvittaessa tehostamalla muuta hyljinnänestolääkitystä. Ajoissa aloitettuna hoito tehoaa lähes aina, ja koko siirteen menetys yksittäisen äkillisen hyljinnän seurauksena on harvinaista. Tästä poikkeaa krooninen hyljintä, jossa siirteen kudos arpeutuu ja toiminta heikkenee vähitellen vuosien kuluessa lääkityksestä huolimatta — se näkyy hitaasti nousevana kreatiniinina ja valkuaisen ilmaantumisena virtsaan. Juuri tämän vuoksi säännölliset seurantakokeet jatkuvat koko elämän, vaikka siirre toimisi hyvin.

Mitä siirto vaatii vastineeksi

Uusi munuainen ei ole huoltovapaa. Elimistön luontainen taipumus on tunnistaa siirretty elin vieraaksi ja hyökätä sitä vastaan, minkä vuoksi hyljinnänestolääkitys on pakollinen ja jatkuu koko lopun elämän. Lääkitys vaimentaa immuunipuolustusta myös muualla, joten tulehdusriski on siirron jälkeen tavallista suurempi — erityisesti ensimmäisinä kuukausina, jolloin lääkeannokset ovat suurimmillaan. Tämä ei tarkoita, ettei elämä siirron jälkeen voisi olla aktiivista: useimmat palaavat töihin tai opintoihin muutaman kuukauden kuluessa, ja liikuntaa suositellaan osana toipumista. Näistä käytännön asioista kertoo lisää elämä elinsiirron jälkeen.

Elävän luovuttajan tekemästä lahjoituksesta ja sen turvallisuudesta luovuttajalle kerrotaan tarkemmin sivulla munuaisen luovutus elävältä luovuttajalta, ja munuaisten vajaatoiminnan taustasta sivulla loppuvaiheen munuaisten vajaatoiminta. Kaikista Suomen elinsiirroista, niiden keskittämisestä ja tilastoista kertoo Elinsiirrot Suomessa, ja luovutuspäätöksestä yleisemmällä tasolla sivu elinluovutus.