Diabetes ja munuaiset

Miten diabetes vaurioittaa munuaisia?

Munuaisten suodatinyksiköt, glomerulukset, koostuvat pienistä hiussuonikeräsistä, joiden seinämät ovat herkkiä pitkäaikaiselle korkealle verensokerille. Vuosien kuluessa korkea sokeri jäykistää ja vaurioittaa näitä pieniä verisuonia, ja samalla kohonnut verenpaine kuormittaa niitä lisää mekaanisesti. Vaurio näkyy ensin siinä, että suodatin päästää lävitseen pieniä määriä valkuaista, joka normaalisti pysyisi verenkierrossa suodattimen tiiviin rakenteen ansiosta. Ajan myötä suodatuskyky voi heiketä laajemminkin, jolloin munuaisten toiminta alkaa vähitellen laskea kokonaisuudessaan, ei vain valkuaisen suodatuksen osalta.

Kaksi tekijää kulkevat käytännössä aina yhdessä: mitä pidempään verensokeri on ollut huonossa tasapainossa ja mitä korkeampi verenpaine on samalla ollut, sitä suurempi riski munuaismuutoksille on. Kumpaakaan tekijää hoitamalla erikseen ei saavuteta samaa hyötyä kuin hoitamalla molempia yhtä aikaa.

Muutos etenee tyypillisesti vuosien, ei kuukausien, kuluessa. Ensin munuaiset saattavat jopa suodattaa verta tavallista tehokkaammin diabeteksen alkuvaiheessa, minkä jälkeen suodatuskyky alkaa hitaasti laskea, kun vaurio kertyy. Tämä hidas, vaiheittainen kulku on juuri se syy, miksi muutosta ei huomaa itse: yksittäinen päivä tai viikko ei näy missään, vasta vuosien kertymä.

Kuinka moni diabeetikko saa munuaistaudin?

Osuus riippuu diabetestyypistä ja hoitotasapainosta, ja arviot vaihtelevat tutkimuksesta toiseen. Tyypin 1 diabeteksessa noin kolmasosalle kehittyy pitkän, jopa vuosikymmenten seurannan aikana ainakin lievää valkuaisen erittymistä virtsaan. Tyypin 2 diabeteksessa merkittävällä osalla – osassa tutkimuksista jopa joka kolmannella – todetaan munuaismuutoksia jo kymmenen vuoden kuluessa diagnoosista, sillä tauti on saattanut vaikuttaa munuaisiin jo ennen kuin diabetes itsessään todettiin. Nämä ovat väestötason arvioita: yksilön oma riski riippuu paljon hoitotasapainosta, verenpaineesta ja sairastamisajasta, eikä yksittäistä diabeetikkoa voi sijoittaa suoraan näihin lukuihin.

Mikä on ensimmäinen merkki diabeteksen munuaistaudista?

Ensimmäinen merkki on mikroalbuminuria: pieni, mutta poikkeava määrä valkuaista (albumiinia) virtsassa. Se todetaan virtsan albumiini-kreatiniinisuhteesta (lue lisää U-AlbKre-arvosta). Samalla seurataan munuaisten suodatusnopeutta eli eGFR-arvoa, joka kertoo, kuinka tehokkaasti munuaiset puhdistavat verta kokonaisuutena.

Koska tauti on alkuvaiheessa oireeton, seulontakoe otetaan säännöllisesti osana diabeteksen vuosikontrollia: tyypin 1 diabeteksessa vuosittain noin viiden sairastamisvuoden jälkeen, tyypin 2 diabeteksessa vuosittain heti diagnoosista lähtien. Myöhemmässä vaiheessa, jos munuaisten toiminta heikkenee enemmän, oireet alkavat muistuttaa yleistä munuaisten vajaatoiminnan oiretta, kuten väsymystä ja turvotusta.

Kahden kokeen yhdistelmä on tärkeä: pelkkä eGFR-arvo voi näyttää vielä normaalilta, vaikka albumiinia jo erittyisi virtsaan, ja toisaalta pelkkä albumiinin seuranta ei kerro koko kuvaa munuaisten kokonaistoiminnasta. Siksi molemmat kokeet otetaan yhdessä, ei kumpaakaan yksinään.

Ota yhteyttä hoitopaikkaasi, jos sinulla on diabetes eikä munuaisarvojasi tai virtsan albumiinia ole tarkistettu viimeisen vuoden aikana.

Seulontakoe on yksinkertainen: se on tavallinen virtsanäyte ja verikoe, jotka otetaan usein samalla käynnillä muun diabetesseurannan kanssa. Kokeen tulos ei vaadi erillistä valmistautumista, eikä se ole raskas toimenpide – suurin este sen ottamiselle onkin useimmiten se, ettei käyntiä varata, ei koe itse.

Voiko sen ehkäistä?

Suoraan ehkäistä ei aina voi, mutta etenemistä voi hidastaa merkittävästi. Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeintä on:

• verensokerin pitäminen hyvässä tasapainossa pitkäjänteisesti, ei vain ajoittain hoitokäyntien ympärillä
• verenpaineen hoito – hyvin hoidettu verenpaine hidastaa munuaisten toiminnan heikkenemistä selvästi huonosti hoidettuun verrattuna
• tupakoimattomuus, joka vaurioittaa samoja pieniä verisuonia kuin korkea verensokerikin ja vahvistaa niiden yhteisvaikutusta
• lääkitys, kun sitä tarvitaan: ensisijaisia ovat verenpainelääkkeistä ACE:n estäjät tai ATR-salpaajat, jotka vähentävät valkuaisen erittymistä ja suojaavat munuaisia riippumatta siitä, onko verenpaine muuten koholla
• tyypin 2 diabeteksessa myös uudemmat munuaisia suojaavat lääkeryhmät voivat tulla kyseeseen lääkärin arvion mukaan, osana muuta diabeteslääkitystä
• terveellinen paino ja liikunta tukevat sekä verensokerin että verenpaineen hallintaa yhtä aikaa, mikä hyödyttää munuaisia epäsuorasti useaa reittiä pitkin

Munuaisiin liittyvät muutokset diabeteksessa käsitellään aina yksilöllisesti yhdessä hoitavan lääkärin kanssa, sillä hoito ja seurantaväli riippuvat munuaisarvoista, muusta lääkityksestä ja muista sairauksista. Säännölliset vuosikontrollit ovat käytännössä ainoa tapa huomata muutos silloin, kun sitä voidaan vielä parhaiten hidastaa – kun oireita jo on, tauti on tavallisesti ehtinyt edetä pidemmälle kuin varhaisvaiheessa. Tämän vuoksi vuosikontrollien väliin jättäminen on huonoin ratkaisu juuri silloin, kun olo tuntuu muuten hyvältä.

Diabeteksen munuaistauti ei ole erillinen, harvinainen lisäsairaus, vaan yksi diabeteksen tunnetuista pitkäaikaisvaikutuksista siinä missä silmän verkkokalvomuutokset tai hermovauriotkin. Sitä seurataan siksi rutiininomaisesti, ei vain silloin, kun jotain epäillään.

Diabeteksen munuaistauti ei tarkoita, että munuaisten vajaatoiminta olisi väistämätön tulevaisuus. Suuri osa diabeetikoista elää koko elämänsä ilman merkittävää munuaisten toiminnan heikkenemistä, kun hoitotasapaino pysyy kohtuullisena ja seuranta toteutuu suunnitellusti. Tavoite ei siis ole täydellisyys joka päivä, vaan pitkäjänteinen, vuosia kestävä hoitotasapaino ja se, ettei seurantakäyntejä jätetä väliin.