Elinluovutus

Onko Suomessa automaattinen elinluovutus?

Elinluovutusta säätelee laki ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä. Sen mukaan elimiä ja kudoksia voidaan irrottaa kuolleen henkilön kehosta lääketieteelliseen käyttöön, jos vainaja ei ole eläessään ilmaissut vastustavansa sitä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että:

• Jos oma tahto ei ole tiedossa, henkilön oletetaan suostuneen elinluovutukseen.
• Jos henkilö on eläessään ilmaissut vastustavansa luovutusta — suullisesti läheisille tai kirjallisesti — sitä tahtoa noudatetaan, eikä luovutusta tehdä.
• Lähiomainen ei voi enää kieltää luovutusta pelkästään omalla tahdollaan, mutta omaisen tehtävä on välittää tieto siitä, mitä vainaja itse eläessään toivoi.

Tämä malli on tarkoitettu helpottamaan sekä luovutuspäätöstä että omaisten tilannetta: heidän ei tarvitse tehdä raskasta päätöstä suru- ja kriisitilanteessa, vaan ainoastaan kertoa, jos vainajan oma kanta on tiedossa.

Luovutus voi seurata joko varmistettua aivokuolemaa tai — nykyisin myös Suomessa käytössä olevaa — verenkierron pysähtymisen jälkeistä kuoleman toteamista (niin kutsuttu DCD-luovutus). Jälkimmäistä tehtiin Suomessa 25 kertaa vuonna 2025, ja sen osuus luovutuksista on kasvamassa perinteisen aivokuolemaan perustuvan luovutuksen rinnalla. Kumpikin tapa perustuu tarkkaan lääketieteelliseen kuoleman toteamiseen ennen kuin luovutusta edes harkitaan; elinluovutus ei koskaan vaikuta itse kuolemaan johtaneeseen hoitoon tai sen päätöksiin.

Miten ilmaisen elinluovutustahtoni?

Oma tahto — myönteinen tai kielteinen — kannattaa tehdä tunnetuksi useammalla tavalla, jotta se on varmasti käytettävissä tarvittaessa:

1. Kerro läheisillesi. Suullinen tieto on yhtä pätevä kuin kirjallinen, mutta vain jos läheiset muistavat ja osaavat kertoa sen eteenpäin oikeassa tilanteessa.
2. Kirjaa tahtosi paperille ja pidä se mukana esimerkiksi lompakossa, jotta se löytyy tarvittaessa nopeasti.
3. Kirjaa tahtosi OmaKantaan. Terveydenhuollon ammattilaiset näkevät tiedon sieltä osana potilastietoja.

Useamman tavan yhdistäminen on suositeltavaa, koska mikään yksittäinen tapa ei takaa, että tieto on käytettävissä juuri oikealla hetkellä. Tahtoa voi myös muuttaa milloin tahansa — uusin ilmaistu tahto on aina se, jota noudatetaan, joten kannattaa muistaa päivittää sekä paperille kirjattu tieto että se, mitä läheisille on kerrottu, jos oma kanta muuttuu.

Erityisen tärkeää tahdon kertominen on nuorille aikuisille ja muuten terveille ihmisille, joiden oma kanta ei muuten tule puheeksi missään terveydenhuollon yhteydessä ennen kuin tilanne on jo äkillinen. Pitkäaikaissairaan kohdalla asia saattaa nousta esiin hoitosuhteen aikana, mutta se ei ole itsestäänselvyys silloinkaan.

Mitä elimiä voi luovuttaa?

Kuolleelta luovuttajalta voidaan siirtää useita elimiä, jos ne ovat luovutushetkellä toimintakunnossa. Yleisimpiä siirrettäviä elimiä Suomessa ovat munuaiset, maksa, sydän, keuhkot ja haima. Näiden lisäksi myös sarveiskalvo ja muuta kudosta voidaan luovuttaa erikseen. Elävältä luovuttajalta voidaan luovuttaa toinen munuainen tai osa maksasta — tästä kerrotaan tarkemmin sivulla munuaisen luovutus elävältä luovuttajalta.

Kaikki nämä siirrot tehdään Suomessa keskitetysti, ja luovutuksesta siirtoon johtava kokonaisuus — mistä elimet tulevat, missä siirrot tehdään ja kuinka moni odottaa siirtoa — on koottu sivulle elinsiirrot Suomessa. Yhdeltä luovuttajalta voidaan parhaassa tapauksessa käyttää useampaa elintä eri vastaanottajille, mikä on yksi syy siihen, miksi yksikin luovutuspäätös voi auttaa useampaa siirtoa odottavaa potilasta samanaikaisesti.

Elinluovutuspäätös koskee vain sitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen; se ei vaikuta millään tavalla siihen hoitoon, jota henkilö saa eläessään. Luovutus tulee kyseeseen vasta, kun kuolema on lääketieteellisesti todettu, ja luovutuskelpoisuus arvioidaan aina kuolinhetken tilanteen mukaan.

Miksi elinluovutus on tärkeää juuri Suomessa

Elinsiirtoa tarvitsevia on Suomessa enemmän kuin luovutettuja elimiä — pula elimistä on koko elinsiirtotoiminnan suurin yksittäinen rajoite, ei sairaaloiden leikkauskapasiteetti. Kun useampi ihminen kirjaa oman tahtonsa selkeästi ja kertoo siitä läheisilleen, hoitohenkilökunnan on helpompi toimia nopeasti juuri sillä hetkellä, kun luovutus tulee lääketieteellisesti mahdolliseksi — tilanteet, joissa luovutus voi onnistua, ovat usein ajallisesti rajallisia.

Mitä elinluovutuspäätös ei tarkoita

Elinluovutustahdon kirjaaminen ei ole sitova sopimus siinä mielessä, että sitä ei voisi koskaan muuttaa, eikä se velvoita mihinkään elinaikana. Se ei myöskään tarkoita, että henkilö luopuisi oikeudestaan tavanomaiseen hoitoon tai että hänet hoidettaisiin eläessään toisin siksi, että hän on ilmaissut myönteisen luovutustahdon. Kyse on yksinomaan siitä, mitä tapahtuu, jos ja kun kuolema todetaan tietyissä sairaalaolosuhteissa — tavallisimmin teho-osastolla — joissa elinluovutus ylipäätään on lääketieteellisesti mahdollista.

Näin ollen elinluovutustahdon miettiminen ja kirjaaminen on käytännössä varautumista harvinaiseen mutta mahdolliseen tilanteeseen, ei jokapäiväiseen elämään vaikuttava päätös. Se on kuitenkin yksi harvoista asioista, joilla yksittäinen ihminen voi konkreettisesti vaikuttaa siihen, ehtiikö toinen ihminen siirtolistalta hoitoon ajoissa.