Hyljinnänestolääkitys

Miksi hyljinnänestolääkitys on elinikäinen?

Immuunijärjestelmän tehtävä on tunnistaa ja tuhota elimistölle vieras kudos — bakteerit, virukset ja myös siirretty elin. Vaikka keho tottuu siirteeseen ajan myötä eikä hylkimisriski ole enää yhtä suuri kuin heti leikkauksen jälkeen, puolustusjärjestelmä ei koskaan lakkaa tunnistamasta siirrettä osittain vieraaksi. Siksi lääkitystä ei voi lopettaa, vaikka siirrosta olisi kulunut vuosia ja elin toimisi hyvin. Lääkityksen keskeyttäminen — myös lyhyeksi ajaksi — altistaa akuutille hylkimisreaktiolle, joka voi vaurioittaa siirrettä pysyvästi.

Annoksia sen sijaan muutetaan ajan myötä: heti leikkauksen jälkeen annokset ovat suurimmillaan, koska hylkimisriski on silloin suurin, ja niitä lasketaan vähitellen, kun tilanne on vakaa. Tämä ei tarkoita lääkityksen loppumista, vaan sen sovittamista siihen, kuinka paljon suojaa kulloinkin tarvitaan.

Mitä lääkeaineryhmiä käytetään?

Tavanomainen kolmen lääkkeen yhdistelmä koostuu näistä ryhmistä:

• Kalsineuriinin estäjä (aktiivisena lääkeaineena esimerkiksi takrolimuusi tai siklosporiini) on hoidon perusta. Se estää valkosolujen aktivoitumiseen tarvittavien viestiaineiden vapautumisen ja hillitsee siten hylkimisreaktion syntyä.
• Mykofenolaattimofetiili vähentää immuunisolujen jakautumista ja täydentää kalsineuriinin estäjän tehoa. Sitä otetaan tyypillisesti kahdesti päivässä.
• Kortisoni (esimerkiksi prednisoloni) vaimentaa tulehdusreaktiota laajemmin. Kortisoniannosta pienennetään usein selvästi ensimmäisten kuukausien jälkeen, kun tilanne on vakiintunut.

Lääkevalikoima ja annostelu räätälöidään yksilöllisesti hoitavassa yksikössä, ja samat lääkeaineryhmät toimivat sekä munuaisensiirron että maksansiirron jälkeen. Tarkemmin näistä siirroista kertovat sivut munuaisensiirto ja maksansiirto.

Mitä sivuvaikutuksia hyljinnänestolääkkeillä on?

Kaikki hyljinnänestolääkkeet vaimentavat immuunipuolustusta myös muualla kuin siirteen ympärillä, mikä on niiden yhteinen ja tärkein sivuvaikutus: tavallista suurempi alttius infektioille, erityisesti heti leikkauksen jälkeen, kun annokset ovat suurimmillaan.

Lääkeaineryhmillä on myös omia, tunnettuja sivuvaikutuksiaan:

• Kalsineuriinin estäjät voivat heikentää munuaisten toimintaa, nostaa verensokeria ja verenpainetta sekä aiheuttaa vapinaa, puutumista tai muita hermosto-oireita, ripulia, maksa-arvojen nousua, hiustenlähtöä tai -kasvua ja veren kaliumarvon nousua.
• Mykofenolaattimofetiili voi aiheuttaa maha-suolikanavan oireita, kuten pahoinvointia, ripulia, ummetusta ja vatsakipua, sekä muutoksia verenkuvassa.
• Kortisoni voi pitkäaikaisena altistaa muun muassa luukatoon, minkä vuoksi liikuntaa suositellaan osana toipumista — ks. elämä elinsiirron jälkeen.

Sivuvaikutuksia seurataan säännöllisin verikokein koko lääkityksen ajan, ja annoksia tai lääkeyhdistelmää voidaan muuttaa, jos jokin sivuvaikutus nousee ongelmaksi. Pitkäaikainen immunosuppressio nostaa myös ihosyövän riskiä merkittävästi, minkä vuoksi ihon suojaaminen auringolta ja säännölliset ihotarkastukset kuuluvat siirron jälkeiseen seurantaan.

Lääkitys ei ole vaihtoehto, jota voisi harkita — ilman sitä siirretty elin menetetään todennäköisesti hylkimisreaktioon. Tavoitteena on löytää annostus ja yhdistelmä, joka pitää hylkimisriskin hallinnassa mahdollisimman pienin sivuvaikutuksin, ja tätä tasapainoa hienosäädetään koko seurannan ajan yhdessä hoitavan yksikön kanssa.

Miten lääkitystä seurataan

Kalsineuriinin estäjien, kuten takrolimuusin, annostelu ei perustu kiinteään milligrammamäärään vaan verestä mitattavaan lääkeainepitoisuuteen. Näyte otetaan aamulla ennen sen päivän lääkeannosta, ja pitoisuutta seurataan noin kahdesti viikossa heti siirron jälkeen. Kun tilanne vakiintuu, mittausväli harvenee, mutta pitoisuus tarkistetaan aina myös annosta tai muuta lääkitystä muutettaessa. Sopiva pitoisuus vaihtelee sen mukaan, kuinka kauan siirrosta on aikaa: heti leikkauksen jälkeen tavoitellaan korkeampaa pitoisuutta, ja tavoitetta lasketaan vähitellen, kun hylkimisriski pienenee.

Muutkin hyljinnänestolääkkeiden vaikutukset — munuaisarvot, verensokeri, verenpaine ja verenkuva — tarkistetaan säännöllisin verikokein koko lääkityksen ajan. Näiden kokeiden tiheys sovitetaan siihen, kuinka kauan siirrosta on aikaa ja miten vakaana tilanne on pysynyt.

Mitä kannattaa muistaa arjessa

Hyljinnänestolääkkeet ovat herkkiä yhteisvaikutuksille muiden lääkkeiden, luontaistuotteiden ja joidenkin ruoka-aineiden — esimerkiksi greipin — kanssa, koska monet niistä vaikuttavat samoihin maksaentsyymeihin, jotka hajottavat lääkeainetta elimistössä. Siksi jokainen uusi resepti- tai itsehoitolääke kannattaa tarkistaa hoitavalta yksiköltä tai apteekista ennen käyttöä. Lääkeannosta ei myöskään kannata koskaan muuttaa tai jättää väliin omin päin, vaikka vointi tuntuisi hyvältä — pitoisuus voi silti olla laskemassa hylkimisriskin kannalta epäedulliselle tasolle.

Koska immuunipuolustus on lääkityksen ansiosta tavallista heikompi, tavanomaisiinkin infektio-oireisiin kannattaa suhtautua vakavasti. Kuume, poikkeuksellinen väsymys tai selvästi tavallista pahempi paikallinen tulehdus ovat syy olla yhteydessä hoitavaan yksikköön tavanomaista matalammalla kynnyksellä — lääkitys itsessään voi peittää osan tulehduksen tavanomaisista merkeistä.

Samasta syystä eläviä heikennettyjä rokotteita ei saa antaa hyljinnänestolääkityksen aikana — esimerkiksi BCG-, MPR-, keltakuume-, vyöruusu-, isorokko- ja rotavirusrokotteet sekä suun kautta annettavat polio- ja lavantautirokotteet kuuluvat tähän ryhmään. Tämän vuoksi tarpeelliset rokotukset kannattaa ottaa mahdollisuuksien mukaan valmiiksi jo ennen siirtoa, kun immuunipuolustus on vielä tavanomainen — siirron jälkeen osaa rokotteista ei enää voida antaa elävänä versiona.

Samat lääkeaineryhmät ja samat periaatteet — elinikäisyys, pitoisuusseuranta, yhteisvaikutusten välttäminen — pätevät riippumatta siitä, onko siirretty elin munuainen vai maksa. Erot koskevat lähinnä sitä, mitä laboratorioarvoja seurataan tarkimmin: munuaisensiirron jälkeen korostuu munuaisten oma toiminta, maksansiirron jälkeen maksa-arvot ja sapen erittyminen.